Olli Toivanen's
Tales from Failed Propositions



Lampaiden laskemista

(novelli, Olli Toivanen, 2007; kirjoittaja ei suostu myöntämään että ao. tarina pohjautuisi tositapahtumiin.)

Niin, minä olin kesätöissä eräällä maatilalla Rautavaaralla. Laskin lampaita ja lehmiä, yleensä laitumelle ja laitumelta mutta ajoittain myös numeerisesti. Siis ordinaalisesti. Eli olin ajoittain kiinnostunut eläinjoukon kardinaliteetistä.

Ääh.

Siis siitä montako niitä elukoita oli. Että oliko joku niistä hirttäytynyt sähköaitaan tai hukkunut mutakuoppaan. Onneksi, koko työaikana, vain yksi oli.

Niin, tällä kertomuksella on jokin tarkoituskin. Eli tarkoituksena on kertoa siitä miksi eräs kiusallinen tilanne pääsi tapahtumaan. Kerron sen näin kirjallisesti koska jos menisin kertomaan sen henkilökohtaisesti joutuisin luultavasti joko vankilaan tai sairaalaan. Tai molempiin — onkohan se mahdollista? Ainakin vankilamielisairaaloita on, mutta entä pelkkiä vankisairaaloita? Pedit täynnä jalkansa katkaisseita murtovarkaita, kikattavia huumekauppiaita ja vaarallisen ylipainoisia pörssirikollisia? Tiedä häntä.

Niin. Asiaan.

Viimeisen kesätyöpäivän jälkeen makasin sitten sängyssäni, silmät auki, kattoon tuijottaen, täysin unettomana. Unettamattomana. Vailla unetusta. Täysin hereillä. Silmien kiinni pitäminen ei auttanut, ajatusten tyhjentäminen ei auttanut, lempisarjakuvan ajatteleminen ei auttanut — ei edes se että koetti kuvitella ratkaisuja kyseenomaisen sarjakuvan räikeisiin ihmissuhdekonflikteihin. Edes muinaissumerilaisten hallitsijaluetteloiden lukeminen ei auttanut — ei myöskään ne sisältävän kirjan pudottaminen kirjahyllyn kakkoshyllyn korkeudelta päähän. Maidon juomisesta ei ollut apua, television yöchat aiheutti inhon mutta ei väsymyksen tunteita, tyyny oli pöyhitty neljä kertaa ilman mainittavia tuloksia, ulkoilman haistelemisesta ei ollut apua, villasukkien jalkaan laittamisella ei ollut vaikutusta, ja jopa peiton pään päälle vetäminen hengitysesteestä johtuvasta hapenpuutteesta johtuvan pyörtymisen aiheuttamiseksi epäonnistui.

Näihin yrityksiin oli mennyt noin kolme tuntia. Lopulta päätin koettaa vielä laskea lampaita. Suljin silmäni, kaivauduin takaraivollani syvälle tyynyn sisään, vedin jalat peiton alle, heitin toisen käden tyynyn alle ja toisen vartalon alle ja käännyin paremmalle eli vasemmalle kyljelleni. Kuvittelin mielessäni vihreän laitumen ja sen yli ilman mitään järkevää syytä kulkevan aidan.

En sähköaitaa.

Puisen, mukavan ja turvallisen aidan joka oli noin polvenkorkuinen ja tehty pyöristetyistä, valkeaksi maalatuista laudoista. Kuvittelin kaukaisuudesta kuuluvan kavioiden jylinän ja lempeän määkinän. Laitumen laidalta laukkasi lähemmäs lammas, kuola kosteasta kidasta kuohuten. Se hyppäsi voltilla aidan yli ja suuntasi laitumen toista reunaa kohti.

Yksi.

Toinen lammas pompahteli aitaa kohti, villa kuolasta kiiltäen, musta pää sen peitossa, punavalkeat silmät päässä pyörien. Se sukelsi aidan yli päästäen Stukaa muistuttavia sireeniääniä, ja töppöjalat maasta kipinöitä iskien katosi horisonttiin.

Kaksi.

Kolmas eläin horjui esiin — lampaan kokoinen likaisen villan ja veren peittämä määkivä eläin. Se harhaili aitaa kohti, jättäen jälkeensä vanan ruumiinnesteitä, ja tuskaisen kiljaisun tahdittamana koetti päästä aidan yli. Onnistumisen sijasta se vain törmäsi aitaan ja kaatui selälleen kosteasti parahtaen. Se — mikä se sitten olikin — makasi hetken paikallaan ja laahautui sitten aidan luo, luiset jalat maata raapien, höyryävä hengitys terävien keltaisten hampaiden ohi viheltäen. Se kaivautui kuonollaan aidan ali, päästen puoliväliin —

Kolme?

— ja juuttuen siihen.

Hyppäsin istuvaan asentoon, hiljaa parahtaen. Ei. Tällä keinolla ei saa unen päästä kiinni. Ja lampaat, no, lampaat, mitä lampaista? Lampaita, lampaita koko kesätyöaika täynnä, tänäkin iltana kaksikymmentäyksi laitumelle, mokomia elukoita, naksuja niille syötäväksi, ja vesipumppu oli rikki ja puu oli kaatua päälle ja siinä oli lampaan hampaanjälkiä, ja onneksi lopulta tuli viimeisen työpäivän ilta, ja illalla kaksikymmentä pois laitumelta, ja —

Ah.

Virhe lampaiden laskemisessa.

No, mitä tuosta, minä ajattelin. En minä ollut siellä töissä enää. Ja tokko kukaan yhtä lammasta kaipaisi, ja kyllä se löytäisi tiensä aamun tullen muun lauman sekaan, ja kuinka kallis nyt joku lammas voisi olla vaikka sille sattuisikin jotain —

Muisto yksi: 'Joo, ja tokko sä mitään hajottaa pystyt, mutta jos tappioita tulee sun lahon pään takii niin se on sun palkasta pois, u-hur, hur hur.'

Muisto kaksi: 'Ai vaan lampaita? Vaan lampaita? Nää maksaa tuhansii euroi lammas. Uskomattoman tyyriitä elukoit. Kantakirja ja mitä lie.'

Voi pahus.

Hyppäsin sängystä, hyppäsin seisomaan, ja kepeän sulokkaasti hyppäsin, lattialle unohtuneen villasukan avustuksella, lattiatasoon selälleni. Siitä nousin puolihypähtäen polvilleni ja ponnahdin puolituskallisesti seisovaan asentoon vaikertaen ja alaselkääni hieroen.

Niin. Koetin seuraavaksi etsiä neularasiaa pöydältä mutta se oli tietysti hävinnyt jonnekin (myöhemmin löysin sen kissan alta uunin päältä), ja eipä siitä olisi ollut paljoakaan apua sillä pimeässä ei nähnyt tussin jälkiä ja valoa ei voinut laittaa päälle koska pimeänäkö menisi, ja muutenkin olo alkoi tuntua kiireiseltä.

Puin päälle ja kaasutin autoa maatilan suuntaan. Turvallisen kaukana itse tilasta nousin kyydistä ja ryömin sähköaidan ali laitumelle. Sitten —

Mitä? Ai, neularasia ja tussin jäljet? Unohdin näemmä selittää. Neularasiassa on pieniä, teräviä neuloja. Ja tussijäljet löytyvät eri puolilta minun ruumistani; kuka niitä akupunktiopisteitä jaksaa joka kerta erikseen etsiä? Hyvää veden ja kulutuksen kestävää tussia ja yli tuhat pistettä. Muutamat auttavat esimerkiksi villasukkaan liukastumisen aiheuttamiin kiputiloihin.

Mihin minä jäinkään? Hyppäsin autoon ja suuntasin kohti maatilaa. Radiosta kuului jotain outoa sydänyön puheohjelmaa — 'Mustaa Feng Shuita. Aiheuttaa huoneessa oleville ahdistusta, pelkotiloja, hengittämisvaikeuksia, harha-aistimuksia… kaikki vain huonekalujen ja koriste-esineiden huolellisella asettelulla. Käytetään yleisesti odotus- ja vierashuoneissa.' — mutta onneksi matka ei ollut pitkä. Nousin autosta ja uin sähkölangan alitse laitumelle.

Laitumella oli kylmää, märkää ja pimeää. Itse asiassa aika lailla samanlaista kuin tyypillisessä opiskelija-asunnossa. Tietysti tallautuneen ruohon seassa ei ollut tyhjiä makaronipusseja, ja puiset osat näyttivät sellaisilta että niihin kenties uskaltaisi nojata, ja miinat olivat isompia, ja pöly oli todella mullan näköistä, mutta — well, you got the picture.

Huhuilin jonkin aikaa mutta sitten muistin että ensinnäkin en tiennyt miten lampaita kutsutaan, ja toisena, vaikka olisinkin tiennyt, tiesin niiden kyllä olevan niin pahoja ja ilkeitä otuksia etteivät ne varmaankaan olisi vastanneet. Tai ettei, siis, se olisi vastannut.

Kuulostipa se pahaenteiseltä.

Ei se olisi vastannut; olisin tiennyt sen olevan läsnä vasta kun kylmät kaviot (sorkat?) olisivat koskettaneet selkääni, viiltäen paidan ja ihon läpi, ja —

Ääh. Yksin yössä ulkona ei pitäisi ajatella mitään. Eikä missään tapauksessa mitään jossa joutuu käyttämään sanaa se.

Eihän se ole vaarallista, mutta se saa ihmisen liian herkkään tilaan.

Se…

Ja sitten puusta putoaa räksähtäen oksa, ja sydän kiipeää kurkkuun. Muutaman kiivaan hengityksen ja nykimisen täyttämän sekunnin jälkeen sydän laskeutuu takaisin paikalleen ja hengitys hiljalleen tasaantuu.

Kävelin sitten laitumelle, sen keskellä olevan metsikön luo (typerä paikka metsikölle) ja katsoin ympärilleni. Hah. Olisikin ollut liian helppoa jos mokoma villatakki olisi mennyt nukkumaan tähän. Ei suinkaan, vaan laidunta oli vielä useampi kilometri, sähköaidan, ruohikon ja irtopuiden viidakkoa…

Maassa makasi puusta pudonnut oksa. Potkaisin sitä ja kirosin hiljaa — jos se olisi pudonnut päähän ei olisi tarvinnut huolehtia nukahtamisesta. Iso ja painava, varmaan parin metrin pituinen, ja vielä noin ilkeän teräväksi järsitty tuosta päästä joka oli ollut puussa kiinni —

Hetkinen.

Jokin iso ja ilkeä hyppäsi puusta, äristen ja louskuttaen, terävät hampaat kuun valossa kiiltäen. Kadonnut lammas oli löytynyt!

Jätän tässä kertomatta seuraavan kahden minuutin tapahtumat. Sanat eivät riitä; tarvitsisin elokuvastudion ja läjän tietokoneita erikoisefektejä varten. Sanat eivät riitä. Sanottakoon vain että osa vaatteista jäi laitumelle, akutussin jälkien sekaan tuli muutama verinen naarmu, ja se ajoi minut pois laitumelta. Se oli aika lailla lampaan numero kolme näköinen, niiltä osin kuin mitä sitä pystyi katsomaan ilman että silmissä pimeni. Sen kyljissä oli vääntelehtiviä raitoja, ja sen jalkojen asento…

Miksi kukaan ei kertonut minulle että lampaat muuttuvat yöllä hirviöiksi? Asialle voi tietenkin olla järkevämpikin selitys, mutta järkevien selitysten etsiminen on kumman vaikeaa jos jokin repivä ja kuolaava (lammas?) on juuri ajanut sinua kolme kilometriä takaa maantietä pitkin. Korjaus: ajanut sinun autoasi kolme kilometriä takaa maantietä pitkin, kunnes jäi ulvomaan keskelle maantietä ja päästi sinut karkuun.

Niin, joko tämä alkaa vaikuttaa joltakin jonka kertominen suullisesti veisi vankilaan tai sairaalaan? Ehkä, mutta tämä on vasta alkua.

Parin kilometrin jälkeen huokaisin helpotuksesta, pysäytin auton, nojasin rattiin ja haukoin henkeä. Olisikohan parasta vain mennä kotiin nukkumaan? Luultavasti ei; en jaksanut uskoa että äskeisen jälkeen uni tulisi yhtään helpommin. Mietin hetken aikaa ja katsoin takapenkille.

Ei, se ei ollut siellä. Sydän hyppäsi kurkkuun tällä kertaa sen takia että takapenkille oli unohtunut kasa sekalaisia tavaroita jotka näyttivät kummallisen uhkaavilta himmeässä kuunvalossa. Harava, oksaleikkuri, muutama pullo bensaa sitä varten, suojahanskat, kalpea suojanaamari ja niin edelleen. Häiritsevä kokoelma sormia, varsia, teriä ja häiritseviä möykkyjä. Ha ha, ehkä se on katsomassa ikkunasta sisään, valmiina —

Ei ollut. Ehkä toisen ikkunan takana, näkyvissä vain välähdyksenä ja huutona kun käännän pääni sinne —

Ei sielläkään.

Eikä vieläkään takapenkillä. Kylläpä se oli ovela. Katolla?

Pieni hiljainen hetki. Ei ääniä. Eli joko se ei ole lähellä tai sitten se odottaa — tai se vain on äänetön —

Suljin silmät muutamaksi minuutiksi ja harjoittelin äänetöntä kiljumista. Se kuulosti jotenkin tältä: 'mm-äää! äähn! ä! ääl!', noin kymmenen desibelin volyymilla. Äänettömässä kiljumisessa tärkeintä on se että samanaikaisesti pelottaa niin paljon että ei uskalla liikahtaa tai päästää ääntäkään ja toisaalta hirvittää niin kauheasti että ei pysty pidättelemään huutojaan.

Hetkinen. Takapenkillä oli ollut — 'suojahanskat, kalpea suojanaamari ja niin edelleen'? Mikä kalpea suojanaamari? Jokin sellainen valkea naama jossa mustat aukot silmien paikalla, ja terävähampainen suu, ja vähän villaa ympärillä —

Poistuin autosta puolessa sekunnissa ovet perässäni lukiten ja ojaan syöksyen. Auto heilui hiljaa, ja jokin sen takapenkillä liikahti.

Kikatin hiljaa ja hiivin auton taakse. Haa! Siellä se oli vieläkin — vetokoukun sijasta kolme koukkua sekalaisten työkalujen kuljettamista varten. Koukuissa oli juuri nyt iso ja ilkeä kirves. Edelleen kikattaen otin kirveen toiseen käteen ja työnsin toisen taskuuni. Sitten horjuin bensatankin korkin luo.

Auto ei oikeastaan räjähtänyt — se vain paloi kiivaasti. Kesti useita minuutteja ennen kuin se pääsi ulos, ja ulos päästyään se ei enää pärjännyt minulle ja kirveelle. Poistuin paikalta nauraen ennen kuin palokunta saapui.

Niin, palokunta saapui paikalle auringon noustessa ja sen jäänteiden sijasta he löysivät vain palaneen auton ja puoliksi palaneen ja kokonaan kirveellä lohkotun lampaan. He tietenkin tekivät asiasta täysin väärät johtopäätökset. He hautasivat lampaan, hinasivat auton pois ja pakottivat minut piiloutumaan ulkohuussin taakse.

Seuraavana yönä sen hauta aukesi ja tyhjeni. Pyydän suojelua. Mieluusti jossakin muualla kuin vankilassa tai sairaalassa. Se on minun perässäni. Se elää! Miten te muuten selitätte sen haudan? Luuletteko te muka että minä olisin kaivanut sen auki ja piilottanut lampaan palaset —

Hetkinen. Pitää keksiä miksi en.

Anteeksi tuo tahra; paperi oli pudota huussin reiästä alas. Motorisia häiriöitä; erehdyin taas ajattelemaan sitä. Niin, minä tlrl de f… Pahoittelen; kädet tärisevät. Onneksi se ei sentään ole tuolla reiässä, ha-ha.

Ha ha.

Se —