Harrastukset ja kieli

Vievät luppoajan. Hyvää makua minulla ei ole; taiteesta en mitään ymmärrä; ja en ole enää/vielä siinä iässä että jaksaisin välittää mistä minun pitäisi olla kiinnostunut.

Japani

Japania en puhu, mutta osaan sen verran irtolauseita että pystyn vakuuttamaan vähemmän kielestä tietävän että kaveri on ihan wakarimasen. Japanin historiaa ja kulttuuria ja muuta on hallussa samalla tavalla. Kyllähän tuosta Meiji-reformaatiosta ja vanhasta kunnon Oda Nobunagasta ("Munkeille keihästä! Ähää!") mielellään lukee, mutta minkä lukee niin sen melkein saman tien unohtaa.

Tolkien ja Lovecraft

Eli J.R.R. Tolkien joka kirjoitti Tarun sormusten herrasta ja keksi sille tällaisen aika ison kehysmaailman; ja H.P. Lovecraft joka kirjoitti kauhutarinoita ötöistä jotka eivät ole pahantahtoisia, vaan vain sattuvat olemaan sellaisia että jos näkee niin järki menee.

Näiden kahden tuotokset on tarkkaan luettu, History of Middle-Earth-sarjaa ja S.T. Joshin elämäkertaa myöten, ja kykenen avautumaan kummastakin niin positiivisesti kuin negatiivisesti mutta aina intoa täynnä pitempään kuin mitä edes pahimmissa peloissasi luulisit.

Fan-fictiota aiheella "Alussa Azathoth soitti musaa: eli entä jos valarin paikalla olisivatkin olleet Cthulhu ja kaverit?" ei ole vielä tullut kirjoitettua, mutta älä yllytä. (Muita potentiaalisia aiheita: "Randolph Carter Konnussa", "Balrog vastaan shoggoth — kumpi voittaa?", ja At the Mountains of Moria.)

Niin ja runoudesta en mitään ymmärrä enkä tiedä, mutta Lovecraftin Fungi from Yuggoth on oma suosikki; 36 sonnettia joista jonkin luonnonlain mukaisesti kolme ensimmäistä ovat huonoimpia. Mutta esimerkiksi numero 14, "Star-Winds":

It is a certain hour of twilight glooms,
Mostly in autumn, when the star-wind pours
Down hilltop streets, deserted out-of-doors,
But shewing early lamplight from snug rooms.
The dead leaves rush in strange, fantastic twists,
And chimney-smoke whirls round with alien grace,
Heeding geometries of outer space,
While Fomalhaut peers in through southward mists.

This is the hour when moonstruck poets know
What fungi sprout in Yuggoth, and what scents
And tints of flowers fill Nithon's continents,
Such as in no poor earthly garden blow.
Yet for each dream these winds to us convey,
A dozen more of ours they sweep away!

Ihmisen pitää olla tyhmä tai snobi, tai molempia, jos ei pidä tuosta. (Tietysti ihminen saattaa myös olla erilainen kuin minä, olematta silti yhtään huonompi, mutta ei ajatella sitä vaihtoehtoa nyt.)

Lovecraftin varsinaisista tarinoista suosikkeja ovat the Statement of Randolph Carter ja At the Mountains of Madness; tai ne ainakin ovat suosikeista lyhimmästä ja pisimmästä päästä.

Ja Sormusten herrassa suosikkikohdat ovat Noitakuningas Pelennorin kentillä, balrog Moriassa ja liitteet; luultavasti tämä on merkki jonkinlaisesta viasta ihmisessä että pitää kirjasta mutta itse kirjaa enemmän sen liitteistä. Ja samaten kukaan joka ei pidä Silmarillionista ei voi olla hyvä ihminen, okei?

Jos joku ei ole samaa mieltä niin voimme riidellä; mutta ilmoitan jo etukäteen että jos jään makuasioista riidellessäni häviölle niin sanon että jänishenget unissani ilmoittivat että tämä on galaksin mielipide; harvalla on työkalut tätä vastaan väittämiseen.

Nörttiasiat

Yleisiä fantasia-scifi-tekniikka-nörttiasioita tulee seurattua. Asimovit, Clarket ja Heinleinit on hyvin luettu. Itse tulee luettua näitä englanniksi koska

• ei ole suomennettu eikä jaksa tarkistaa josko sittenkin olisi,
• genrekirjallisuuden suomennokset eivät aina ole hyviä (Poikkeuksiakin on; Kersti Juvan Taru Sormusten Herrasta on kuningas — mutta sitten on näitä tapauksia missä tekstiin saa järkeä vain ajattelemalla että miten sen sanoisi sanasta sanaan englanniksi!),
• hyvää käännöstä ei aina vain voi tehdä (Esim. englantia puhuva tietää sitä kautta ison liudan latinaa, koska moni sana on murjottua latinaa suoraan tai ranskan kautta; ei tarvitsee olettaa että lukija olisi ikinä oppinut kieltä kunhan valitsee sanansa oikein: Harry Potterin crucio on vähän kuin 'excruciating', tai 'crucify', tai moni muu kipeä sana; merkitys tulee läpi vaikka lukija ei osaa latinaa, ja sana kuulostaa silti latinaiselta. Tämä ei toimi suomen kielessä; suomessa ei ole sellaista määrää lainasanoja latinasta, ja jos vääntää pelkkiä suomen kielen sanoja, sellaisia jotka eivät 'kuulosta' latinamaisen painavilta ja puolimaagisilta, niin tulos on lapsellista sekasotkua. Loitsius räjähdiys! Harry Potterin suomennos on kuulemma hyvä — en ole lukenut kuin vain englanniksi — mutta yleisemmin, mitenkä keksit samaan paikkaan käyvät yhtä hyvät jutut kun entinen ei käy? Turhan usein näkee että ei ole edes menty etsimään matalaa kohtaa aidasta, vaan menty läpi niin että rytisee. Ja sitten lukija ajattelee että "Ai joo, tämähän olisi hauska vitsi jos se olisi sanottu englanniksi!" — jää vain kysyttäväksi että mihin sitä käännöstä tarvitsee jos nauttiakseen siitä pitää kyetä ajattelemaan se sama alkukielellä.),
• kääntäminen on taitolaji siinä missä kirjoittaminenkin, ja voi olla että on vieläkin vaikeampi; viiden miljoonan ihmisen joukosta otetut parhaat kääntäjät vastaan satojen miljoonien potentiaalisten kirjoittajien parhaimmat, ja usein haastavimmat tekstit? Ei hyvältä näytä. Kääntäjällä on tarinan muoto seurattavana, muoto josta ei saa paljoakaan poiketa, ja hänen pitäisi silti saada jotain yhtä hyvää ulos kielellä joka ei edes ole sukua alkuperäiselle — kääntäjän pitäisi olla ulosantipuolella vähintään yhtä hyvä kuin alkuperäisen kirjoittajan! Ja osa kääntäjistä on — mutta niin kauan kuin oma kielitaito riittää, niin en mielelläni ota ylimääräisiä filttereitä väliin.

En tiedä onko tämä sellaista snobbailua; toivottavasti ei.

Luonnontiedepuolen tyyppinä en oikein pidä niistä ihmisistä joita kutsun snobeiksi: niistä jotka mustat muovisankalasit päässä juovat kallista kahvia pienistä kupeista, puhuvat siitä miten jokin on postmodernin inkontinentaalisen methodin mukaan passe, ja katsovat elokuvateatterin listaa kuin kotiopettajatar kondomia. En toisaalta pidä siitäkään väestä joka katsoo töllöttimestä lätkää liian pienet alushousut jalassa, mölisee ja oksentaa lähibaarin nurkalla iltayöstä, pitää huumorina sitä eddä puhudaan hassulla äänellä kado niinku, niinku, ja hoetaan sitä samaa, niinku, niinku, katsoo kaikkia erilaisia kieroon, ja äänestää Perussuomalaisia koska kehe kehe sillä saa keskisormen pystyyn. (Ehkä siellä välissä on muutama ihminen jotka eivät ärsytä minua; ainahan sitä voi toivoa.) Menen siis snobeja pidemmälle ja inhoan sekä populaa että heitä. Ja sitten menen katsomaan Transformers 2:n ja sanon että tämä oli hyvä elokuva, jee; sitten luen vähän Miltonia ja sekin on ihan jee. En minä tiedä mikä minä olen; kusipää luultavasti.

(Samanlainen kustaan-omien-niskaan mielipide on se, että Japanissa on 127 miljoonaa potentiaalista ääninäyttelijää ja kauhistuttavan iso, laaja ja tukeva ala; Suomessa on 5 miljoonaa ihmistä ja ääninäyttelyala koostuu lastenviihteestä. Tämän kuulee, vaikka poikkeuksiakin on.)

Ja nyt niitä kirjasuosituksia:

• Asimov, Isaac ja Clarke, Arthur C.: mitä tahansa mitä kumpikaan on ikinä kirjoittanut
• Heinlein, R.A.: noin 90% Heinleinin kirjoista on loistavia scifi-jalokiviä; loput ovat kauheinta scheisseä mitä on ikinä julkaistu. Ainakin The Number of the Beast ja The Cat Who Walks Through Walls ovat pahempia kuin keuhkokuume. Ensimmäistä ei voi edes selittää muulla kuin sillä villillä teorialla että se on H.:n tarkoituksellaan väärin, huonosti ja ärsyttävästi kirjoittama esimerkki siitä, miten on ja ei ole hyvä kirjoittaa.
• Martin, George R.R.: A Song of Ice and Fire (Tulen ja jään laulu) on fantasian aatelia. Sarja ei ole vielä valmis, mutta valmiit osat ovat toisaalta sellaisia tiiliä ettei kukaan ole ihan heti kuolaamassa seuraavaa. Joku on sanonut että sarja on kuin Sopranot Keski-Maassa; tässä on perää, ja kehua, aika paljon.
• Hobb, Robin: Farseer-trilogia (suom. Näkijän taru) ja sen jatko-osat ovat hyvin kirjoitettua fantasiaa. En sano juonesta mitään, koska jos olet niinkuin minä niin et tahdo tietää sitä etukäteen.
• Eddings, David: Belgariad-sarja (suom. Belgarionin taru) ja sen jatko-osa Malloreon (Mallorean taru); Elenium-sarja (Eleniumin taru) ja sen jatko-osa Tamuli (Tamulin taru; näemmä minkä tahansa fantasiasarjan X nimi suomeksi on X:n taru!); yksittäiskirja The Redemption of Althalus. Eddingsiä haukutaan kuvioiden kierrättäjäksi, mutta hänen kuvionsa kestävät kierrätystä, ja mies oli tämän kallisarvoisen snark-käsitteen mestari. Jos joku sukulaislapsi tai jälkikasvu on kirjan tarpeessa, niin hänelle voisi kovin helposti antaa paljon huonompaakin lukemista kuin Kiven vartijan (Pawn of Prophecy, Belgariadin osa 1/5). Itse myönnän häpeilemättä ja katumatta lukeneeni kaksi ensimmäistä sarjaa, yhteensä kymmenen kirjaa, varmaan viisi tai kuusi kertaa läpi.
• Wilson, R.A. ja Shea, R.: Illuminatus!-trilogia. Ottaa kaikki vuoteen 1970 asti keksityt salaliittoteoriat ja tekee niistä yhden… mikä tuo nyt olisi… sotkun. Hullu ja ihana kirja jonka juonta on turha edes yrittää selittää; siinä on Illuminateja ja Diskordiaaneja ja delfiinejä ja räjähdyksiä ja poliiseja ja aivopesua ja fnord natsi-zombeja. On myös suomennettu, mutta en tiedä miten onnistuneesti; kirja on sellaista pop-kulttuurin ilotulitusta että mitä enemmän tietää Amerikasta, sitä enemmän saa siitä irti. En mene niin pitkälle että sanoisin että tämä on kirja joka voi muuttaa elämäsi, mutta jos se elämä muuttuu niin tätä kirjaa on hyvä kiittää/syyttää siitä; muut sen lukeneet ymmärtävät.
• Stross, Charles: Halting State, Atrocity Archives ja sen jatko-osat, Wireless (tarinakokoelma). Stross on sci-fi kirjailija jolla on tyyliä. Halting State tapahtuu ylihuomenna Skotlannissa ja kertoo pankkiryöstöstä tietokonepelissä. Atrocity Archives poikkeaa scifi-suunnasta ja on Lovecraft-henkistä agenttiseikkailua. (Lovecraft-henkistä byrokraattiagenttiseikkailua jonka päähenkilö on enemmän Linus Torvalds kuin James Bond. Joko kiinnostaa?) Wireless sisältää monta hyvää tarinaa, mutta erityisesti tarinan A Colder War, jossa Cthulhu kohtaa kylmän sodan; se on ilmaisena ja vapaana luettavana Infinity Plus-lehden sivuilla.
• Birmingham, John: Axis of Time-trilogia. Uudempaa ja luettavaa vaihtoehtohistoriaa; fyysikoilla on taas liikaa vapaa-aikaa ja kiinnostavan lähitulevaisuuden taistelulaivasaattue imeytyy keskelle Toista maailmansotaa, antaen sodan kummallekin puolelle uusia leluja, ja uudelle ja vanhalle väelle kummallekin kunnon kulttuurishokin.
• Scalzi, John: Old Man's War, Android's Dream. Ensimmäinen on erinomaisen luettavan scifi-rämistelyn ensimmäinen osa; toinen on scifihtävä kirja joka alkaa sillä että tehdään salamurha pieremällä, sitten lähdetään estämään tähtienvälistä sotaa löytämällä lammas, ja annetaan juonen parantua (paraneta?) siitä. Tämän lisäksi Scalzi kirjoittaa yhtä netin parhaista ja luetuimmista blogeista; sen nimi ja aihealue on Whatever.
• Turtledove, Harry: The Guns of the South, How Few Remain, Worldwar-tetralogia. Vaihtoehtohistorian iso nimi; kirjoja on kauhea määrä, mutta näistä olen itse pitänyt eniten. How Few Remainin jatko-osia olen kerännyt n. 10 kpl, mutta en ole vielä löytänyt syrjäistä mökkiä ja kuukautta tyhjää aikaa. HFR kertoo Yhdysvaltain toisesta sisällissodasta sen Konfederaation voittaman ensimmäisen jälkeen; GotS kääntää sen saman uusille raiteille kun Konfederaatit saavat AK-47-lastin aikamatkalaisilta (!) jotka ovat etelä-afrikkalaisia rasisteja (!); kirja on paljon tätä yhteenvetoa parempi. Niin on myös Worldwar, jossa avaruusolennot keskeyttävät 2. maailmansodan.
• Howard, Robert E.: Conan-tarinat ovat paljon mainettaan parempia; kannattaa ostaa Del Reyn julkaisema kolmiosainen sarja jossa ovat ne alkuperäiset tarinat alkuperäisessä muodossaan koottuna ja tarkistettuna, ilman vaihtelevalahjaisten myöhempien näpertelijöiden Howardin nimessä tekemiä imitointeja. Kirjat ovat The Coming of Conan the Cimmerian, The Conquering Sword of Conan ja The Bloody Crown of Conan. Del Reyllä on myös laadukkaita kokoelmia Howardin muita tarinoita. Tantor on julkaissut näistä kaikista monet äänikirjoina; koska tämä on listan viimeinen kohta niin mene nyt Suomalaiseen Kirjakauppaan ja pyydä tilaamaan Comingin MP3-CD-versio. Se on nannaa eikä siinä ole Dee-Är-Ämmää.

Muusta nörtteilystä sanottakoon että a) Babylon 5 on paras scifi-sarja ikinä, b) Star Trekkiä en ole ikinä katsonut enkä katso, c) filk-musiikkia ja muutakin nörttirokkia ja kaikenlaista huumorimusiikkia tulee kuunneltua, ja muutamia sen suunnan kuninkaita (ja netissä musiikkiaan myyviä) ovat Tom Smith, Paul and Storm, ja Jonathan Coulton, d) coneissa en käy kun olen antisosiaalinen ja laiska, ja e) mikään jonka kohdeyleisö on tarpeeksi pieni ei ole minulle vierasta.

Viimeisenä nörttiasiana vielä se, että läppäri on Samsung R530 Acer Aspire V5-561G jossa on Ubuntu-Linux; molempiin olen tyytyväinen ja kaikenlainen tietokoneilu kiinnostaa, mutta en ole erityisen hyvin mistään perillä. Ubuntukin tuli hankittua vasta kesällä (2010), vuosikausien haikailun, lanteiden nykimisen ja Win-XP:n käytön jälkeen.

Huumori

Nauran mille tahansa. Erityisesti tosin sellaisten ihmisten tuotoksille jotka ovat hauskoja. Muutama esimerkki — eli "koetan keksiä mahdollisimman monta, mutta kun on mieli kuin haulikolla ammuttua reikäjuustoa":

• Stand-up koomikoita: George Carlin, Bill Hicks, Dara O'Briain, Eddie Izzard (mene Youtubeen ja iske yhden nimi hakuun; kaikkia kyllä löytyy; sitten mene ja osta muutama DVD tai CD)
• Piirtelijöitä: Rumiko Takahashi (Ranma 1/2, Maison Ikkoku), Kiyohiko Azuma (Azumanga Daioh, Yotsuba!), Kazuro Inoue (Midori no Hibi, Ai Kora), Yasuhiro Kano (Pretty Face), Pertti Jarla (Fingerpori), Hugleikur Dagsson, Randall Munroe (xkcd), Zach Weiner (SMBC); lisäksi Nedroid ja Oglaf. Näistä kahdesta viimeisestä toinen on K-18. (Siinäpäs arvot.)
• Kirjoittelijoita: Terry Pratchett, Douglas Adams
• Laulajia: Roy Zimmerman, Tom Smith, Jonathan Coulton, Carla Ulbrich
• TV- ja video-ihmisiä: Jon Stewart, Stephen Colbert, SMBC Theater
• Legendoja: Monty Python

Tiede

Tieteen popularisointikirjallisuutta tulee välillä luettua. Tästä alasta minulla on myös mielipiteitä jonkin verran enemmän kuin matemaatikon meriiteillä voi lunastaa (matematiikka ei ole tiede!); jos katsoo läpi nämä kirjat niin se minun mielipiteeni saattaa alkaa hahmottua.

• Carl Sagan, The Demon-Haunted World: Science as a Candle in the Dark (tämän kirjan kun saisi peruskoulun opetusohjelmaan niin maailma paranisi)
• Ben Goldacre, Bad Science (asiallinen kirja homeopaateista ja muista hörhöistä)
• Darrell Huff, How to Lie with Statistics (kirja matematiikan väärinkäytön helppoudesta)
• Richard Dawkins, The Selfish Gene, Unweaving the Rainbow, The God Delusion (biologiaa ja yleisempää selkeää ajattelua; näistä kolmesta ensimmäinen ja viimeinen ovat parhaiden lukemieni kirjojen listalla. Sekin lista on varmaan näillä sivuilla ennemmin tai myöhemmin.)
• Phil Plait, Bad Astronomy, Death from the Skies! (astronomian myyttien ja faktojen selvittelyä)
• Mythbusters / Myytinmurtajat, sellainen tv-sarja että se pitäisi saada peruskoulun opetusohjelmaan.
• Vincent Bugliosi, Reclaiming History (repii JFK-salaliittoteorioille uuden fekaaliaukon, ja selittää hitaasti, rauhallisesti ja ivallisesti että kyllä se oli Oswald ja kyllä hän toimi ihan yksin; ei ole propellipäiden suosikkikirja; pienen kirjaston verran tekstiä. Jos fekaaliaukon repiminen ei kiinnosta, niin 688-sivuinen Four Days in November sisältää vain tositapahtumat kertovan osion. Ja ei, en kirjoittanut sivumäärää väärin, okei?)
• Bart Ehrman, Misquoting Jesus (rauhallinen valtavirran raamatunhistorioitsija joka ei ole hörhö, viiripää eikä lepertelijä; on kirjoittanut muitakin kirjoja siitä mitä tämän kohtuukuuluisan uskonnon alkuajoista tiedetään, mitä ei, ja mitä on järkevää olettaa. Asia on lähinnä ymmärtääkseni niin, että tämä J. oli juutalainen maailmanlopun saarnaaja, jolla oli muutama hyvä duck and cover-idea paria viimeistä vuotta varten ennen kuin taivaat avautuisivat; hänen kuoltuaan asia riistäytyi hieman käsistä ja hänestä tuli tällainen theos kurios pantokrator soter alfa ja omega. Mies ei tunnistaisi itseään jos näkisi.)

Listasta saattaa huomata että siinä ei ole yhtään suomalaista nimeä. Suomen suhteen tilanne on tämä: Esko Valtaoja on kuningas, herra, ja mestari. Jos hän tarvitsisi partasiirteen niin minulla olisi höylä kädessä alle kolmen sekunnin. Valtaoja on huumoritajuinen, optimisti, ja omaa hyvin kalibroidun paskafiltterin. (Ja lisäksi on käynyt keskustelua kaksi kirjaa piispan kanssa tieteestä ja uskonnosta menettämättä kovin pahasti hermojaan; en kostunut noista Juha Pihkala-piispan osista mutta Valtaojan osat ovat herkkua.) Olen lukiessani huomannut että olen n. 90% ajasta samaa mieltä kuin Valtaoja; joskus luettuani paljon enemmän kuin ennen lukemista; luulen että saattaisin olla 95% samaa mieltä erään Kari Enqvistin kanssa mutta kun en ole vielä saanut aikaiseksi lukea kovin montaa hänen kirjoistaan. Vitae brevis, böckerpino longa, tai jotain. Samaten Hannu Karttunen kirjoittaa kirjoja joita on ilo lukea, Olli Lehto on kirjoittanut muutaman matemaattisen elämäkerran (Nevanlinna, Väisälät, Lindelöf) joista olen muutaman lukenut ja pitänyt.